Yksin vai yksinäinen?

On niin ihanaa olla yksin, omien ajatustensa kanssa. Niinhän  usein sanotaan. Yksin olemisen ”retriitistä” on tullut lähes taianomainen modernin maailman henkisen pelastumisen keino. Vetäytymiset luostariin, pakomatkat paratiisisaarille joogan ja mietiskelyn pariin, ne ovat arkipäivää. Ihmisille joilla on mahdollisuus tehdä tuollaisia valintoja. Entä sitten kun yksin oleminen ei olekaan oma valinta? Entä kun yksin oleminen muuttuu raastavaksi todellisuudeksi, jokapäiväiseksi yksinäisyydeksi vailla mahdollisuuksia aitoon ihmiskontaktiin?

Oman elämänmuutoksen ja toiselle puolelle maailmaa matkaamisen mukana nämä ajatukset ovat taas palanneet mieleen. Olin keskellä tätä ajatusprosessia työmatkalla Lontoossa ja söin yksin lounasta keskellä päivää. Silloin jäin miettimään pitkästä aikaa, että mitä sitten jos näin joutuisikin tekemään ilman omaa valintaa ihan jokaisena päivänä. Kuvittelin itseni tänne Uuteen-Seelantiin ja tilanteeseen jossa en saakkaan kontaktia muihin ihmisiin, koen itseni jotenkin erilaiseksi tai minun seuraani ei muuten vain kaivata. Millaiseksi elämä silloin muodostuisi, millaista olisi elää jatkuvasti vain omien ajatustensa kanssa.

Yksin vs. Yksinäinen on aihe josta ainakin omien ystävieni kanssa on jonkin verran juteltu, mutta sisältöön todella syvälle sukeltaminen on vaikeaa. Varmaan monasti siitä syystä, että se ”viitekehys” missä elämmme (siis puhun nyt omista ystävistäni), ei oikein joudu kohtamaan tätä haastetta raadollisimmillaan. Itse koen siitä suurta kiitollisuutta, että on saanut elää ”etuoikeutettua” elämää, on aina ollut töitä, suuret tragediat ovat kiertäneet itseni ja läheiseni, ystävät ovat aina olleet lähellä. Ja on ollut mahdollisuus tutustua yksin olemiseen juuri omien valintojen kautta, opetella tuntemaan itsensä yksin olemalla, kohdata omat surunsa ja pelkonsa yksin. Mutta aina tarvittaessa on lähellä ollut joku jolta on voinut kysyä neuvoa, joku jonka kanssa käydä pitkällä kävelyllä ja pohtia asioita, saada tukea omaan neuvottomuuteen tai suruun.

Vapaaehtoistyön kautta sitten kohtasin toisenlaisen maailman ja ehkä nämä omat suuret elämänmuutokset ovat taas tuoneet ne ajatukset ja kokemukset lähemmäs. Työ jota vapaahtoisten toimintaa koordinoiva taho, Helsinki Missio tekee yksinäisyyden poistamiseksi on jotain mittaamattoman arvokasta ja ansaitsisi paljon enemmän rahoitusta ja resursseja kuin mitä nyt on käytössä. Sillä niinkin modernissa ja onnellisten ihmisen kaupungissa kuin Helsingissä yksinäisyys on todellinen ongelma, lienee kohta kansantauti. Ja sama ilmiö taitaa kohta vaivata kaikkia Suomen kaupunkeja ja kuntia..

Keskuudestamme löytyy paljon ihmisiä, joiden jokainen aamu alkaa yksin. Aamupala omien ajatusten kanssa saattaa kuulostaa ihanalta, mutta entä jos sen jälkeen edessä onkin pelkkä musta putki samaa yksinäisyyttä. Epätoivoisia ja kaipaavia hetkiä saada puhua asioistaan toiselle ihmisille, tarve kysyä neuvoa tai saada tukea omille päätöksilleen. Ajatus ei enää tunnukaan niin houkuttelevalta? Toki joka paikasta löytyy ihmisiä jotka ovat tehneet oman valintansa ja ovat yksin syystä. Mutta päälle päin onnellinen suomalainen kansa taitaa kohdata yksinäisyyttä tänä päivänä enemmän kuin koskaan. Ja sitä löytyy ihan kaikista ikäryhmistä, vanhuksia jätetään todella kylmästi yksin hoitokoteihin, hämmästyttävää kyllä myös omiin koteihinsa, yksinhuoltaja vanhemmilla ei ole päivässään mitään muuta seuraa kuin oma lapsi, nuoret ja teini-ikäiset joutuvat kokemaan yksinäisyyden julmalla tavalla kun heidät suljetaan kiusattuina ulos ringistä. Jäljelle jää vain mielikuvitusmaailma tai netin ihmeelliset syöverit. Ja valtavasti aikaa istua yksin, kaivata toisen ihmisen läheisyyttä ja mahdollisuutta vuorovaikutukseen.

Muistan kun istuin muutama vuosi sitten kesällä paneelikeskustelussa jossa aiheena oli juurikin yksinäisyys ja syrjäytymisen ehkäisy. Sen keskustelun aikana ajatus iski minuun todella voimalla ja se oli pakko kyllä myös sanoa saman tien ääneen – ”miten meille on käynyt näin?”. Ajatus ja hämmästys iski todella kun siinä pyöriteltiin erilaisia viisaita ajatuksia siitä miten syrjäytymistä voisi ehkäistä..miksi meidän ylipäänsä pitää istua kaikenmaaiman foorumeissa ja työryhmissä miettimässä tällaista asiaa? Mitä on tapahtunut ihmisen luontaiselle tarpeelle ja halulle pitää huolta lajitoveristaan? Miten ylipäänsä on mahdollista, että me näin jätämme ympärillä havaitun yksinäisyyden noteeraamatta. Maailmassa on kuitenkin monia asioita joiden ehkäiseminen tai ”parantaminen” on haastavaa ja vaatii paljon voimavaroja – mutta yksinäisyys? Sehän ei tarvitse mitään muuta kuin toisen ihmisen joka antaa omasta ajastaan vähän. Onko meillä siis yksinäisyyden lisäksi myös toinen kansantauti, itsekkyys?

Joten tästä eteenpäin voitaisiin ihan jokainen miettiä sitä, mikä omassa elämässä on arvokasta. Voisiko yksin olemisen sijasta jokainen tehdäkin päätöksen olla mukana edes vähän poistamassa yksinäisyyden haastetta? Kun katselee ympärilleen ja kyselee muilta ihmisiltä ”miten sinä tänään voit”, saattaa joskus saada vastauksen joka yllättää. Sillä joskus ihmisillä on tarve sanoa ääneen ”auta minua” tai ”juttele mun kanssa hetki” mutta kun kukaan ei kysy.. Tässä voisi siis meille kaikille olla hyvä ”missio”.. antaa omasta ajastaan vähän niille joilta puuttuu ystävä. Kysyä kuulumisia, tarjota hetki kuuntelua tai keskusteluseuraa. Silloin alkaa ne omatkin yksin olemisen hetket saada toisenlaisia piirteitä, kokee merkityksellisyyttä eri tavalla ja alkaa nähdä enemmän. Ja ne yksinäiset ihmiset joille sinä hetkesi lahjoitat – heidän maailmaansa astuu uusi aurinko. Toivo.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.