Luopumisen monet ovet

Ajattelin heti alkuun ottaa käsittelyyn aiheen joka on sekä vaikea, että voimaannuttava. Aiheen jossa on negatiivinen kaiku, mutta johon saattaa sisältyä valtava määrä voimaa ja ruutia kasvattaa meistä se parempi versio itsestämme. Tietysti vaikea aihe silloin kun elämä tarjoilee yllätyksiä kierrepallona suoraan otsaan. Mutta niissäkin tilanteissa on mahdollisuutensa. Antakaas kun kerron.
En ole itse ollut kovin hyvä luopumaan. Päinvastoin, keräsin vuosia itselleni paljon kaikenlaista. Huolia, murheita, unelmia, odotuksia, pettymyksiä jne. Kunnes havahduin -ei elämäni ollut enää intohimoista, en ollut enää sen rakkaudellisen elämänhimon vallassa, jota joskus tunsin. Silloin tiesin, on uskallettava. On uskallettava katsoa totuuksia syvälle kirkkaisiin silmiin, uskallettava luopua siitä mitä on ja löydettävä reitti uuteen roihuun sisällään.
Huom. Usein tulen varmasti kirjoittamaan tästä rohkeuden teemasta olipa blogin aihe miten rakkaudellinen hyvänsä. Sillä rohkeus ON yksi kantavista voimistamme, sen avulla katse on suunnattuna eteenpäin. Ilman sitä helposti jää puolet elämästä elämättä ja kauneimmat värit näkemättä
Mutta kun sille tielle kerran lähtee, uskaltaa katsoa itseään ja elämäänsä ja kiivetä vielä yhden kerroksen, saattaa löytää ovia joista ei tiennytkään. Sen jälkeen niistä on vielä uskallettava astua sisään.
Minä uskalsin ensin luopua pelostani viettää aikaa yksin, löysin sen voiman minkä omien tunteiden, pelkojen ja pettymysten kohtaaminen tuo. Luovuin ainaisesta huolesta huomisen suhteen, opin luottamaan siihen, että elämä kantaa ja huomisen muutokset käsitellään huomenna. Juuri sellaisina kuin ne eteen tulevat.
Uskalsin pikkuhiljaa luopua tarpeestani olla ”menestyvä” ja kuulua tiettyyn yhteiskunnan luokkaan. Sitä kautta uskalsin kohdata taas enemmän itsestäni, ihmisenä. Ja se avasi oven jonka takaa löysin yhden suurimmista ”opettajistani”, vapaaehtoistyön. Maailman, jonka avulla kohtasin erilaisuutta, eriarvoisuutta ja yksinäisyyttä. Kohdatessani apua tarvitsevia ihmisiä jouduin aivan uudenlaisen luopumisen tielle. Yhteisiä puheenaiheita ei enää ollutkaan, oli ainoastaan ihmisen tarve kohdata toinen ja tulla kuulluksi. Kuinka alastomaksi siinä itsensä joutuikaan kuorimaan, luopumaan kerros kerrokselta kaikesta koetusta. Oli kyettävä luopumaan kaikesta ”minä itse” ajattelusta ja keskityttävä kokonaan toiseen ihmiseen, hänen tarpeeseensa olla siinä hetkessä tärkeä.
En tiedä olenko milloinkaan mistään luopuessa oppinut yhtä paljon ja nähnyt asioita niin uudella tavalla kuin noina hetkinä. Suosittelen ihan jokaiselle hyppyä ulos omista ympyröistä ja aivan toisenlaisen maailman ja ihmisten kohtaamista. Siinä kasvaa itsekin peninkulman saappain.

Mutta kyllähän luopumiseen kuuluu myös melankolia ja suru. Rakkaista ihmisistä luopuminen aina raskas prosessi. On se lopullista tai väliaikaista, omalla tavallaan aina yhtä vaikeaa. Esim itselleni päätös maailmaan ääriin muuttamisesta on ollut todella korkea vuori kiivetä, unettomien öiden määrä on ollut ennenkokematon. Miten vaikeaa onkaan luopua elämäni suuresta voimavarasta – ystävistä, joiden kanssa on saanut jakaa surua ja murhetta, itkeä ilon kyyneliä. Mutta eivät kai ystävät niin rakkaita olisikaan, elleivät he hädän hetkellä olisi myös suuri apu. Hellä opastus yli vaikeiden paikkojen silloin kun oma näkökyky tulevaan alkaa heikentyä, sillä on menty yli vaikeimmat hetket ja sillä on saatu uskoa tulevaan muutokseen ja päätökseen lähteä uuteen seikkailuun. Siihen, että se antaa enemmän kuin ottaa, luopumalla hetkellisesti tästä kaikesta, voi saavuttaa enemmän ja lujittaa suhteensa niihin aidosti rakkaisiin ihmisiin.
Omien lasten kanssa vaikeuskerrointa on vielä hiukan enemmän. Luopuminen yhteisistä juttutuokioista omien poikien kanssa on todella raskasta, mutta samalla jotenkin entistä lujempaa peruskalliota rakentavaa. Hetki pois silmistä ei tarkoita hetkeäkään pois sydämestä. Ja nämä luopumisen hetket selkeästi myös saavat meidät tarkasti puntaroimaan läheistemme merkitystä ja syntyy tarve sitä merkitystä toiselle sanoittaa.
Kaikkein raskainta luopuminen on tietysti silloin kun se on lopullista. Enkä hakemallakaan voi hakea mitään positiivista siitä, että katselin äitini nukkuvan pois.
Mutta nyt menetyksen koettuani, voin ehkä sanoa – jälleen kerran – uskaltamalla siitäkin pystyi  ammentamaan jotain voimaannuttavaa. Tämän kokemuksen haluan jakaa;
Äitini menehdyttyä koin todella voimakasta tarvetta olla yksin, kohdata silmästä silmään sen surun ja vieläpä ympäristössä jossa muistoja varmasti oli eniten – vanhalla maatilallamme, joka yhteisenä kotinamme oli kauan toiminut. Rapistuva lapsuuden miljöö oli minulle myös suuri melankolian lähde. Se symboloi niin selkeästi elämän etenemistä, sen haurautta. Mutta sinne halusin, kohdattuani ensin kuoleman silmästä silmään.. Suunnaton ahdistus ja pelko otti vallan heti kun pihaan ajoin, vaikka vielä kaunis kesäilta olikin. Pimeän tultua tunteiden vyöry, tarve paeta muistoja ja äidin ”läsnäoloa”, oli lähes kestämätön. Silti jäin, jotenkin tiesin, että jotain minun on kohdattava, jotain minun on käsiteltävä, jostain minun on luovuttava. Yön pimeydessä aloin kirjoittaa äidilleni runoa muistoksi ja se avasi taas yhden oven, josta sisään en kyllä meinannut aluksia rohjeta. Tuntikausia kirjoitin, tein sen minkä pystyin. Ja kohtasin syvän surun ja kyyneleet. Annoin kaiken tulla, juuri sellaisina kuin ne minulle halusivat näyttäytyä. Rivi riviltä ja kyynel kyyneleeltä päästin enemmän irti. Aamulla heräsin täysin levollisena, aivan eri ihmisenä, se oli lähes hengellinen kokemus. Uskaltamalla kohdata surun, antamalla vallan sille mitä minussa tapahtui, pystyin luopumaan. Annoin äidin mennä, kuuntelin hänen lupaansa myös minun jatkaa matkaani. Kauniit muistot ja ikuinen rakkaus jäi.

Nämä ovat omia kokemuksiani luopumisesta. Hyvin monitasoinen polku, ottaa ja kuluttaa meistä paljon. Mutta kun uskaltaa olla rohkea, tutustua ensin itseensä, hyväksyä ja terveesti vähän rakastua, on valmis katsomaan ja kuulemaan mitä elämällä on asiaa. Sitten tietää mistä luopua ja hetken hoipertelun jälkeen oppii myös miten.

Rakkaudella. Kuinkas muuten.










Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.