Silloin kun on kaikki

Muistatko sen illan
Kaikkihan siellä oli, vanhaa tuttua
Siksi näinkin vain sinut
Miten sen voikin
etukäteen tietää
Kaikki ne kysymykset
Milloin sinulla on synttärit
sopiiko meidän merkit
Kaikkiin oli vastaukset
jo kauan ennen kysymystä
Samana päivänä vielä
oltiin nähty
tämän maailman valo
henkäys tätä ihanuutta
Ja se halaus, piti olla viimeinen
Siitä tuli ensimmäinen
Eikä siitä koskaan pääse
Aina sama juttu
Rutista mut hengiltä, pidä vielä lujempaa
Ikinä et päästä irti
Eikä
Mikään ole vielä edes alkanut

Luopumisen monet ovet

Ajattelin heti alkuun ottaa käsittelyyn aiheen joka on sekä vaikea, että voimaannuttava. Aiheen jossa on negatiivinen kaiku, mutta johon saattaa sisältyä valtava määrä voimaa ja ruutia kasvattaa meistä se parempi versio itsestämme. Tietysti vaikea aihe silloin kun elämä tarjoilee yllätyksiä kierrepallona suoraan otsaan. Mutta niissäkin tilanteissa on mahdollisuutensa. Antakaas kun kerron.
En ole itse ollut kovin hyvä luopumaan. Päinvastoin, keräsin vuosia itselleni paljon kaikenlaista. Huolia, murheita, unelmia, odotuksia, pettymyksiä jne. Kunnes havahduin -ei elämäni ollut enää intohimoista, en ollut enää sen rakkaudellisen elämänhimon vallassa, jota joskus tunsin. Silloin tiesin, on uskallettava. On uskallettava katsoa totuuksia syvälle kirkkaisiin silmiin, uskallettava luopua siitä mitä on ja löydettävä reitti uuteen roihuun sisällään.
Huom. Usein tulen varmasti kirjoittamaan tästä rohkeuden teemasta olipa blogin aihe miten rakkaudellinen hyvänsä. Sillä rohkeus ON yksi kantavista voimistamme, sen avulla katse on suunnattuna eteenpäin. Ilman sitä helposti jää puolet elämästä elämättä ja kauneimmat värit näkemättä
Mutta kun sille tielle kerran lähtee, uskaltaa katsoa itseään ja elämäänsä ja kiivetä vielä yhden kerroksen, saattaa löytää ovia joista ei tiennytkään. Sen jälkeen niistä on vielä uskallettava astua sisään.
Minä uskalsin ensin luopua pelostani viettää aikaa yksin, löysin sen voiman minkä omien tunteiden, pelkojen ja pettymysten kohtaaminen tuo. Luovuin ainaisesta huolesta huomisen suhteen, opin luottamaan siihen, että elämä kantaa ja huomisen muutokset käsitellään huomenna. Juuri sellaisina kuin ne eteen tulevat.
Uskalsin pikkuhiljaa luopua tarpeestani olla ”menestyvä” ja kuulua tiettyyn yhteiskunnan luokkaan. Sitä kautta uskalsin kohdata taas enemmän itsestäni, ihmisenä. Ja se avasi oven jonka takaa löysin yhden suurimmista ”opettajistani”, vapaaehtoistyön. Maailman, jonka avulla kohtasin erilaisuutta, eriarvoisuutta ja yksinäisyyttä. Kohdatessani apua tarvitsevia ihmisiä jouduin aivan uudenlaisen luopumisen tielle. Yhteisiä puheenaiheita ei enää ollutkaan, oli ainoastaan ihmisen tarve kohdata toinen ja tulla kuulluksi. Kuinka alastomaksi siinä itsensä joutuikaan kuorimaan, luopumaan kerros kerrokselta kaikesta koetusta. Oli kyettävä luopumaan kaikesta ”minä itse” ajattelusta ja keskityttävä kokonaan toiseen ihmiseen, hänen tarpeeseensa olla siinä hetkessä tärkeä.
En tiedä olenko milloinkaan mistään luopuessa oppinut yhtä paljon ja nähnyt asioita niin uudella tavalla kuin noina hetkinä. Suosittelen ihan jokaiselle hyppyä ulos omista ympyröistä ja aivan toisenlaisen maailman ja ihmisten kohtaamista. Siinä kasvaa itsekin peninkulman saappain.

Mutta kyllähän luopumiseen kuuluu myös melankolia ja suru. Rakkaista ihmisistä luopuminen aina raskas prosessi. On se lopullista tai väliaikaista, omalla tavallaan aina yhtä vaikeaa. Esim itselleni päätös maailmaan ääriin muuttamisesta on ollut todella korkea vuori kiivetä, unettomien öiden määrä on ollut ennenkokematon. Miten vaikeaa onkaan luopua elämäni suuresta voimavarasta – ystävistä, joiden kanssa on saanut jakaa surua ja murhetta, itkeä ilon kyyneliä. Mutta eivät kai ystävät niin rakkaita olisikaan, elleivät he hädän hetkellä olisi myös suuri apu. Hellä opastus yli vaikeiden paikkojen silloin kun oma näkökyky tulevaan alkaa heikentyä, sillä on menty yli vaikeimmat hetket ja sillä on saatu uskoa tulevaan muutokseen ja päätökseen lähteä uuteen seikkailuun. Siihen, että se antaa enemmän kuin ottaa, luopumalla hetkellisesti tästä kaikesta, voi saavuttaa enemmän ja lujittaa suhteensa niihin aidosti rakkaisiin ihmisiin.
Omien lasten kanssa vaikeuskerrointa on vielä hiukan enemmän. Luopuminen yhteisistä juttutuokioista omien poikien kanssa on todella raskasta, mutta samalla jotenkin entistä lujempaa peruskalliota rakentavaa. Hetki pois silmistä ei tarkoita hetkeäkään pois sydämestä. Ja nämä luopumisen hetket selkeästi myös saavat meidät tarkasti puntaroimaan läheistemme merkitystä ja syntyy tarve sitä merkitystä toiselle sanoittaa.
Kaikkein raskainta luopuminen on tietysti silloin kun se on lopullista. Enkä hakemallakaan voi hakea mitään positiivista siitä, että katselin äitini nukkuvan pois.
Mutta nyt menetyksen koettuani, voin ehkä sanoa – jälleen kerran – uskaltamalla siitäkin pystyi  ammentamaan jotain voimaannuttavaa. Tämän kokemuksen haluan jakaa;
Äitini menehdyttyä koin todella voimakasta tarvetta olla yksin, kohdata silmästä silmään sen surun ja vieläpä ympäristössä jossa muistoja varmasti oli eniten – vanhalla maatilallamme, joka yhteisenä kotinamme oli kauan toiminut. Rapistuva lapsuuden miljöö oli minulle myös suuri melankolian lähde. Se symboloi niin selkeästi elämän etenemistä, sen haurautta. Mutta sinne halusin, kohdattuani ensin kuoleman silmästä silmään.. Suunnaton ahdistus ja pelko otti vallan heti kun pihaan ajoin, vaikka vielä kaunis kesäilta olikin. Pimeän tultua tunteiden vyöry, tarve paeta muistoja ja äidin ”läsnäoloa”, oli lähes kestämätön. Silti jäin, jotenkin tiesin, että jotain minun on kohdattava, jotain minun on käsiteltävä, jostain minun on luovuttava. Yön pimeydessä aloin kirjoittaa äidilleni runoa muistoksi ja se avasi taas yhden oven, josta sisään en kyllä meinannut aluksia rohjeta. Tuntikausia kirjoitin, tein sen minkä pystyin. Ja kohtasin syvän surun ja kyyneleet. Annoin kaiken tulla, juuri sellaisina kuin ne minulle halusivat näyttäytyä. Rivi riviltä ja kyynel kyyneleeltä päästin enemmän irti. Aamulla heräsin täysin levollisena, aivan eri ihmisenä, se oli lähes hengellinen kokemus. Uskaltamalla kohdata surun, antamalla vallan sille mitä minussa tapahtui, pystyin luopumaan. Annoin äidin mennä, kuuntelin hänen lupaansa myös minun jatkaa matkaani. Kauniit muistot ja ikuinen rakkaus jäi.

Nämä ovat omia kokemuksiani luopumisesta. Hyvin monitasoinen polku, ottaa ja kuluttaa meistä paljon. Mutta kun uskaltaa olla rohkea, tutustua ensin itseensä, hyväksyä ja terveesti vähän rakastua, on valmis katsomaan ja kuulemaan mitä elämällä on asiaa. Sitten tietää mistä luopua ja hetken hoipertelun jälkeen oppii myös miten.

Rakkaudella. Kuinkas muuten.










About Rakkausmies

Ja kuka sitten on rakkaudesta puhuva mies? Aika tavallinen Olli, maalla kasvanut ja onnellisen lapsuuden viettänyt -onnellisen siksi, että maalla annettiin kasvaa, ei ollut tarvetta vimmalla kasvattaa. Tie on vienyt monen mutkan kautta Helsinkiin, joka on ollut kotini jo yli 25 vuoden ajan. Nyt matka tosin vie kohti maailman toistaa laitaa ja uusi elämä alkaa Uudessa-Seelannissa.

Kahden upean ja aikuisen pojan isä olen myös, heidän tavastaan katsoa maailmaa olen kovin ylpeä. Isänä olemisen lisäksi rakastan valokuvausta, taidetta, musiikkia – varsinkin livenä – voisin kaiken päivää ”kuluttaa” musaa eri muodoissa. Ja kovasti rakastan ystäviäni ja arvokkaita tunteja heidän kanssaan. Välillä tykkään runoilla, välillä tykkään olla vaan ja katsella kynttilän valoa. Pidän elämän kauneudesta, olen nöyrä sen julmuuden edessä. Omalla panoksellani yritän tehdä maailmasta parempaa, siksi esim vapaaehtoistyö on lähellä sydäntäni – jokaisena päivänä voi toiselle olla hiukan eilistä parempi.

Rakkauteen uskon kuin peruskallioon, sielunkumppanuutta toivon unissani ja lempeydellä tulisin toimeen. Vähän kahvia ehkä lisukkeeksi. Ja jäätelöä 🙂

Elämään suhtaudun uteliaasti, intohimolla ja liikunnallisesti. Ja rakkaudella. Kuinkas muuten.

#ollilipsanen

Rakkausmiehen uusi alku ja vanhat haaveet

Muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen päätin aloittaa Rakkausmiehen projektin uudelleen. Aiemman blogini ”hiljaisuus” johtui monestakin seikasta, uusi työ vei mukanaan, enkä myöskään ollut ihan varma siitä miten suomalaisen miehen rakkausrunoihin ja tunteista kirjoittamiseen lopulta suhtaudutaan. Olen nyt muutaman vuoden aikana kerännyt sen verran lisää rohkeutta, että täältä tullaan taas!

Olen kuitenkin samalla ottanut asiakseni kirjoittamisen sijaan myös PUHUA RAKKAUDESTA. Olen vienyt rakkauden teeman mukanani työpaikalle (jossa kieltämättä ensin hiukan hymyiltiin, mutta nykyisin jo äijien kesken halataankin. Se on vain niin upea fiilis kun kiireisen työpäivän keskellä voidaan puhua muutama sana myös rakkaudesta. Mieletöntä porukkaa..😊) Nimesin edellisen vuokra-asuntoni rakkauden tyyssijaksi, paikaksi johon pitää tulla rakkaudellisella mielellä ja josta pitää lähteä vielä suuremmalla liekillä. Sillekin aluksi hymyiltiin, mutta pikkuhiljaa totuttiin olemaan juuri tuolla mielellä. Ja miten ihania keskusteluja siellä käytiinkään, miten mielettömiä iltoja siellä istuttiinkaan. Kaikesta tästä on ajatus vain vahvistunut – rakkaus voi meidän päivässämme olla paljon enemmän läsnä. Meillä kaikilla on lupa sanoa toisillemme kauniita asioita, sanoittaa rakkautta, kysyä neuvoa kun sen tieltä on eksynyt.

Se on yksi omista unelmistani, peitota kaikki maailman viha rakkaudella. Koko maailmaa ei kerralla voi muuttaa, mutta ihminen kerrallaan hyvä tulee. Ja ainahan sitä voi haaveilla ihmeestä, jossa yhden yön aikana se muutos meissä jokaisessa tapahtuisi. Miettikään millaiseen maailmaan silloin heräisimme <3

Näillä haaveilla starttaillaan Rakkausmiehen sivuja uudelleen. Tosin varsin suuren muutoksen edessä siinä samalla. Yksi suuri haaveeni maailman näkemisestä ja uuden kokemisesta on toteutumassa. Edessä on muutto työn perässä Uuteen-Seelantiin. Hurjan pelottava matka, mutta mieli täynnä uteliaisuutta ja sydän täynnä toivoa. Melkoinen tunnemyrsky ja unettomat yöt ovat kylläkin olleet viime aikojen arkea. Ei pelkästään tämä mielettömän suuri muutos toiselle puolen maailmaa, sen lisäksi elämä on tuonut suuria muutoksia joiden äärellä on ollut melko polvillaan. Muutaman kuukauden sisään päättyi rakkaudellinen parisuhde, menetin äitini ja kohtasin muitakin suuria haasteita lähipiirissäni. Varsin ihmeissään ja nöyränä tuon kaiken edessä joutui useita öitä valvomaan ja miettimään, että mitä minulle nyt yritetään kertoa, mihin suuntaan tästä on lähdettävä. Yksin en olisi selvinnyt, ystävien ja yhden mielettömän upean ihmisen ja tulevan business coachin – joka toi mukanaan myös kyvyn nähdä sydämellä (kiitos siitä Niina Nurminen) – avulla löysin lopulta oman polkuni. Ja päädyin ottamaan tämän suuren askeleen, luopumaan paljosta, mutta toivottavasti luomaan enemmän.

MUTTA, korostan tässäkin; asioita on hyvä myös kohdata yksin, antaa surun, epätoivon, pelon ja kyynelten tulla. Tutkia omaa mieltään, kohdata ja puntaroida omat pelkonsa. Ne ovat suuria kasvun hetkiä. (Tähän palaan myöhemmissä blogeissani)

 Siispä Rakkausmies aloittaa matkan kohti maailman toista laitaa, katsotaan millaista perspektiiviä se antaa tähän suomalaisen miehen tunnemaailmaan. Toivottavasti pysyt matkassa mukana ja jaksat seurailla kokemuksiani, ajatuksiani ja runoilujani tästä elämästä.

Rakkaudella, kuinkas muuten.

Satoi

Satoi
En muista milloinkaan niin sataneen
Sen varjon alla sade muuttui 
Kuulin sen kyllä kastuinkin vähän
Silti ei se ollut tämä maailma
ei sillä hetkellä, ei sen varjon alla
Sade muuttui muistoiksi
Pisara kerrallaan muuttui henkäys
jokainen kosketus 
Rakastin sitä pisaroiden määrää
Satoi niin vähän aikaa
Silti valtameri muistoja
Surullisen suolaisia, kauniimpia kuin 
mikään sitä ennen

Sinä – minussa

Vanha raihnainen kynä

Mistä ne aina

löytyykin

Muste hiipunut matkallaan

Miten syvälle

minuun se kuitenkin kuivuu

Sydän jonka sinä osaat

Piirrät siihen missä elämä sykkii

Pieni sydän

kaikki on siinä

Sinä minussa

Elämäni

Tämän runon kirjoitin 50-vuotis juhliini. Ja ensimmäistä kertaa elämässäni uskalsin myös lukea jotain itse kirjoittamaani ääneen muille ihmisille. Ystävilleni, jotka minulle merkitsevät juuri niin paljon.

Rakkaudella, kuinkas muuten.

ELÄMÄNI
2060-luvulla
Venus peittää Jupiterin
niin kuin ei koskaan ennen
Ja minä olen sata
Tähän siis pysähdyn
Minun elämäni. Kuunnelkaa
Vesimies, seikkailija. Haaveilija.
Niin sanotaan
Minutko horoskooppiin kirjoitettiin
Minut juuri. Ei kuitenkaan kodittomana
Ehkä kurittomana
Heinäpellon pikkupoikana
Unelmoin, elämään rakastuin
Jo ennen kuin siitä tiesin
mitään osasin
Kapinoin, katkoin kahleet
Villisti versoin, kompuroin
Ja aina teidät tunsin. Rakkauden tajusin
Siitä kiitän
Tähän siis pysähdyn
Huurteen ikkunasta pyyhin
jotta näkisin
Teidän. Ihmiset joista hurmaannun
Kauas olen kulkenut
Vesimiehen virta
Sekö minua kuljettaa
Kokenut olen paljon
Kohdannut vielä enemmän
Aina vain syvemmin
Elämään rakastunut
Oivaltanut. Onni on. Tässä se on
Toisen onni. Jolla ei ole paljon
Vaatii käden auttamaan
On meistä siihenkin
Te joista hurmaannun
Elämän tuoksu, se teistä on
minuun tarttunut
Siitä kiitän.
Kiitos, että olette. Juuri siinä